Tunnustuksia

Nyt on pakko tehdä suuri paljastus: minusta on alkanut tuntua, etten ole kesäihminen. Siis oikeasti, en oikein pidä kesästä! Se on minusta todella outoa, mutta olen nyt niin monta vuotta pallotellut tätä ajatusta, että luulen, että se on vain hyväksyttävä. Mutta on se minusta kummallista, etenkin Suomessa, missä kesä on lyhyt ja yleensä miellyttävä säänkin puolesta, ja olen yrittänyt kovasti miettiä, mistä ihmeestä se johtuu.

En ole aina ollut näin viallinen ihminen, vaan aikoinaan pidin kesästä tosi paljon 😅. Muistan joskus, sanotaan nyt ehkä viisi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa siinä kohtaa kun elokuu oli alkanut, huomasin, että aloin olla saanut tarpeeksi kesästä ja tajusin odottelevani jo innolla syksyä. Siihen aikaan kesäni oli täynnä festareita, mökkiviikonloppuja, häitä ja muuta ja ajattelin, että kyse oli vain pienestä kisaväsymyksestä. Kaikki menot olivat nimittäin oikein kivoja, niitä oli vain ollut sen verran paljon, että alkoi väsyttää.

Sitten aloin odottamaan esikoistamme ja minua tympi kesä eri syistä, tällä kertaa se myös alkoi jo ennen elokuuta. Olen kertonut, kuinka en juuri tykkää olla raskaana ja kesä on sen puolesta ollut rankinta, että minulle toinen kolmannes on aina vaikein ja molemmissa raskauksissa se on ajoittunut kesään. Alun into ja ihmetys on vähän laantunut ja synnytys tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja olen myös ihan yhtä väsynyt kuin muissa vaiheissa raskautta. Raskaana myös harmitti kun ei voinut tehdä monia asioita, mitä muut kesällä tekivät, eikä väsymyksen takia olisi oikein jaksanut tehdä edes niitä asioita, mitä raskaus ei estänyt.

Nyt en ole raskaana ja menojakin on aika sopivasti. En ole vielä valmis olemaan vuorokautta erossa Gabrielista, joten minnekään reissuun en ole menossa vielä tänä kesänä, mikä on rajoittanut tapahtumat Helsingissä sijaitseviin, mikä on riittänyt hyvin. Joten, mikä kesässä nyt pännii? Olen oikeasti miettinyt asiaa paljon, koska a) ennen pidin kesästä kyllä ja b) lähtökohtaisesti pidän itseäni ihmisenä, joka pitää melkein kaikesta (siis se on melkein jo outoa), joten on kummallista, etten pitäisi jostain niin universaalisti kivana pidetystä asiasta. Ja olinhan itsekin innoissani kesästä vielä kesäkuussa kun se alkoi, se vain alkaa puuduttaa joka vuosi nopeammin ja nopeammin.

Tässä siis itsetutkiskeluni tulos sille, miksi olen tällainen kesänegistelijä, tai vaihtoehtoisesti ”summer-challenged” 😄: minä rakastan arkea. Jep, olen miettinyt asiaa tosi paljon sen jälkeen kun vihdoin sain sen itselleni myönnettyä ja luulen, että tämä on ongelman ydin. Luulen, että olen ihminen, joka nauttii ihan hirveästi siitä, että päivät ovat keskenään samanlaisia ja asiat tapahtuvat samaan aikaan joka päivä. Tämä tuntui tosi oudolta tajuta, sillä en ole koskaan ajatellut etsiväni sellaista elämää, enemmänkin päinvastoin. Pidän itseäni myös todella spontaanina, tosin olen aina rakastanut myös suunnittelua. Sanonkin usein, että rakastan olla spontaani, mutta minulla on aina suunnitelma. Haluan elää suunnitelmani mukaan.. paitsi jos tulee joku uusi idea tai mahdollisuus ja sitten olen valmis muuttamaan vaikka kaikki suunnitelmani.

Koulussa ja ns. normaaleissa töissä ollessani elämässäni on ollut aika tarkka rutiini, mutta en ole ikinä tajunnut, että nautin siitä! Olen reissannut yksin ympäri maapalloa melkein kymmenen vuotta ja useimmiten en tiennyt vielä talvella, missä maassa olen kesällä ja minusta se oli kivaa. En kuitenkaan tajunnut, että koska olin aina joko töissä tai opiskelin, minulla oli aina jokin arki, vaikka sen sisältö muuttuikin usein. Niihin aikoihin pidin paria päivää pidempiä lomiakin todella harvoin, en edes vuosittain. Vasta kun muutin takaisin Suomeen yhdeksän vuotta sitten, aloin hiljalleen lipua pois rutiineista ja pidin pitkän tauon töistä ja opinnoistakin, sillä ajoin itseni aika loppuun… ja nyt tätä kirjoittaessani tajuan, että voi olla, että tuolla ”ei lomia juuri koskaan” -mentaliteetilla oli jotain tekemistä asian kanssa 😄.

Nyt kun mietin vuosia taaksepäin, luulen, että olen aina tykännyt ennustettavasta arjesta, aina se ei ole toki ollut mahdollista ja silloin olen mukautunut, missä olen aika hyvä. No, mukautumisesta voisi oikeastaan kirjoittaa toisen blogipostauksen, mutta en tiedä kiinnostaako ketään lukea yhtään enempää itsetutkiskelujani, joten jätetään aihe tähän tällä erää. Tajusinkin, että osasyy siihen, miksi olen ollut niin onnellinen elämääni siitä lähtien kun sain esikoiseni, on se, että lapset ovat tuoneet elämääni taas enemmän arkea ja päivittäisiä rutiineja. Tietenkin suurin syy onnellisuuteen on lapset itse 😅, mutta olen ihmetellyt miten koen jokaisen päivän niin paljon parempana kuin ennen olin kuinka väsynyt tahansa, elämässä vastoinkäymisiä, tai lapset millä tuulella vain ja uskon, että tähän vastaus on arki, sillä ennen lapsia minulla ei ollut moneen vuoteen kunnon arkea. Rakastan elämäämme kun olen vanhempainvapaalla ja vaikka usein päätän vasta aamulla, minne menemme, päivän runko on aina sama. Lähdemme aamusta heti jonnekin kerhoon tai aktiviteettiin ja lapset pitävät huolen, että päivän raamit ovat joka päivä samankaltaiset.

Kaikki tämä puuttuu kesäisin. Eerikki pitää yleensä pisimmät lomansa kesällä, joten teen kesällä nykyään usein töitä. Rakastan työtäni, tällä hetkellä minulla on tosi mielenkiintoinen vaihe väitöskirjassani ja kirjan kirjoittaminen on tosi kivaa myös, mutta minulla ei kuitenkaan ole samanlaisia rutiineja kuin lasten kanssa ja kesällä tulee oltua menossa enemmän ja tavallista arkea on muutenkin paljon vähemmän. Uskon, että tämä on syy, miksi kesä alkaa tympimään minua nykyään. Oli elämässäni paljon tai vähän arkea ja rutiineja, kesäisin niitä on minulla nykyään aina vähemmän ja se on minulle kuluttavaa. Uskonkin, että mikäli olisin vaikka töissä kesät tai minulla olisi muuten tarkat arkirutiinit myös kesäisin, tykkäisin siitä jälleen, mutta tällaisenaan se alkaa olla raskasta jo parin viikon jälkeen.

Eli, pitkän lätinän päätteeksi lopputulos on, että en pidä kesästä ja rakastan arkea. Weirdo!