Synnytyskertomus: hätäsektio osa 3

Synnytyskertomuksen osat yksi ja kaksi löydät täältä ja täältä.

Hätäsektio tehdään yhdelle prosentille synnyttäjistä. Se tehdään, jos äidin tai vauvan henki tai terveys on välittömässä vaarassa ja vauva pitää saada ulos muutamassa minuutissa. Hätäsektio tehdään pystyviillolla, jotta vauva saadaan ulos mahdollisimman nopeasti, eikä tukihenkilö pääse synnytykseen mukaan.

Kun päätös hätäsektiosta tuli, alkoi tapahtumaan paljon ja nopeasti. Muistan, kuinka jokin sireeni alkoi soimaan ja valot syttyivät. Yhtäkkiä tuntui, että ympärilläni oli paljon ihmisiä ja minua käskettiin siirtymään paareille ja siitä leikkauspöydälle. Allergioitani kysyttiin kun minua kiidätettiin leikkaukseen ja sain happinaamarin kasvoilleni ja vatsahappoja neutralisoivaa lientä juotavaksi. Sitten minua käskettiin ottamaan muutama syvä henkäys nukutusainetta happinaamarista ja viimeinen asia, minkä muistan oli kun päälleni laskettiin lakanaa.

Kun minua alettiin kiidättämään leikkaukseen, Eerikkiä jäi yksin tyhjään synnytyssaliin tietämättä oikein, mitä tapahtuu. Olimme kyllä käsitelleet hätäsektion synnytysvalmennuksessa, mutta luulen, että siinä tilanteessa Eerikki oli jo unohtanut, mistä on kyse. Hän alkoi siinä sitten ihmeissään googlaamaan, mitä hätäsektio tarkoittaa ja kuinka suuresta vaarasta oli kyse.

Kun hätäsektiopäätös tehtiin, anestesialääkäri oli paikalla. En tiedä milloin hän oli saapunut, mutta epiduraalia minulle ei tuon kahden tunnin ponnistusvaiheen aikana tarjottu. Olen myös ihmetellyt, että kun minulle sanottiin, etten saa epiduraalia koska anestesialääkärillä menisi ainakin puoli tuntia päästä paikalle, niin mitä he sitten olisivat tehneet jos tarve hätäsektiolle olisi todettu heti kun saavuin synnytyssaliin?

Vauva saatiin ulos seitsemässä minuutissa siitä, kun päätös hätäsektiosta oli tehty. Vauva tuotiin Eerikille synnytyssaliin ja hänelle kerrottiin, että minä olin vielä leikkauksessa ja heräilisin 2-3 tunnin päästä. Siinä Eerikki sitten oli, yksin tyhjässä synnytyssalissa vauva sylissään ja ihmetteli, että mitä oikein oli tapahtunut. Hän siinä sitten jutteli vauvalle, joka oli varmasti vähintään yhtä hämillään kuin hän, ja sai itselleen jossain vaiheessa ruokaakin, muttei tiennyt, miten syödä sitä vauva sylissään.

Minä muistan joitain hetkiä leikkauksen jälkeen. Eniten minua huvittaa muisto siitä, kun anestesialääkäri tuli juttelemaan minulle synnytyksen jälkeen. Ilmeisesti äitini elämäni pituinen työ kasvattaa meistä kohteliaita ja hyväkäytöksiä lapsia on kannattanut, sillä muistan kuinka anestesialääkäri kertoili minulle leikkauksesta ja minä hymyilin hänelle kovasti ja kiittelin vuolaasti, tajuamatta juuri lainkaan, mitä hän sanoi.

Muistan kuinka joku sanoi, että haluaisinko tavata lapseni, johon totesin jotain skarppia, kuten ”ai, onko hän syntynyt?” Sain pienen käärön syliini ja sen muistan, että ensimmäinen asia mitä sanoin oli, että ”hänhän on aivan täydellinen!” olin aivan ihmeissäni, että olin saanut maailmaan näin täydellisen olennon.

Aloimme sitten tehdä lähtöä perhehuoneeseen ja vauva meinasi alkaa itkemään. Minulla ei ollut juuri ruokaa tarjota ja olin kykenemätön liikkumaan, mutta muistin heti soittolistan, jonka olin tehnyt hänelle ja jota olin soittanut hänelle hänen ollessa vielä vatsassani. Niinpä lohduttelin häntä sylissäni ja laitoin soittolistan soimaan. Vauva rauhottui välittömästi ja Eerikki sanoi myöhemmin, että se tunnelma oli jotain aivan mieletöntä, aivan kuin elokuvassa. Kuljimme siinä tuoreena perheenä pitkin käytäviä kaiken kokemamme jälkeen, minä vauva sylissä sängyssäni ja Eerikki rinnallamme ja käytävät kaikuivat Ashley Hepburnin ”Moon riverin” ja Dixie Chicksin ”Lullaby”:n soinnuista.

Liikkuminen leikkauksen jälkeen oli alkuun todella vaikeaa ja aloin tärisemään nopeasti, jos olin vähänkin jalkeilla ja minua myös pyörrytti helposti. Muistan kuinka makasin perhehuoneemme sängyssä ja imetin vauvaa ja Eerikki syötti minulle samalla lusikalla keittoa. Kerran Eerikki joutui kutsumaan kätilön avuksi, kun meinasin pyörtyä vessaan ja Eerikillä oli vauva sylissään, eikä hän päässyt auttamaan.

Kun tulimme kotiin, perheeni oli meitä vastassa ja olin kuulemma aivan vitivalkoinen. Muistan kuinka tärisin, mutta olin niin onnellinen, että olin vihdoin kotona. En tiedä mistä tämä leikkauksenjälkeinen tärinä ja huimaus johtui, mutta luulen, että kroppani oli vain aika uupunut kaikesta kokemastaan. Palautuminen lähti kuitenkin tosi nopeasti käyntiin heti kun pääsimme kotiin. Joka päivä pystyin tekemään enemmän ja jo viikossa pystyin kävelemään lyhyitä matkoja ilman huimausta, enkä enää tärissyt niin helposti.

Vaikka synnytys ei ollut lainkaan onnistunut, vauva syntyi täysin terveenä ja heti itkien, mikä olikin kuulemma erinomainen merkki.

Vauva-arki on ollut aivan ihanaa! Sanoinkin yksi päivä Eerikille, että en ole koskaan nukkunut näin huonosti, mutta se ei vaan tunnu missään – ehkä on vaikea välittää, kun on niin hirveän onnellinen.